Heippa. Mulla tuli jotenki semmonen fiilis että haluan puhua täällä blogissa yhdestä aika henkilökohtaisesta asiasta. Tämä aihe on mulle hyvin arka, mutta haluan kirjottaa tästä sen takia että jos siellä on muita jotka on olleet tai ovat samassa tilanteessa niin ehkä tästä vois olla jotain vertaistukea. Aihe on nimeltään lapsettomuus.
Multa/meiltä on kyselty jo varmaan 8 vuoden ajan aina välillä "joko te teette lapsia? miksei teillä jo oo vauvaa?" ja alussa hieman nauraen vastasinki että no ei nyt vielä. Kuitenkin 5 viimeistä vuotta tuo kysymys ei oo enää naurattanut.
Viisi vuotta sitten päätettiin että nyt ois kiva saada se oma pikkunen meillekkin. Kaikki ei vaan ollukkaan niin helppoa mitä oli kuvitellu. Kuukausi toisensa jälkeen saatiin pettyä, mutta ajattelin että ei se mitään, tuskin tässä vuotta pidempään menee. Kun 3 vuotta oli mennyt, oli takana itkua, surua, kymmeniä raskaustestejä joissa oli vain yksi viiva. Sillon päätin että nyt on tehtävä jotaki. En kuitenkaan vielä heti uskaltanu mennä lääkäriin koska tiesin että mun piti mennä terveyskeskukseen, jotta saatais lähete johonkin hoitoihin. Jotenkin hävetti, mietin ottaako ne mua tosissaan ja nauraa että tehän ootte vasta 25-vuotiaita, mikä kiire teillä on hankkia lapsia. Meni varmaan ainaki puoli vuotta että rohkaistuin ja marssin terveyskeskukseen. Mua tutkittiin ja meille laitettiin lähete lisääntymislääketieteenyksikköön Oysiin. Joitain kuukausia myöhemmin meitä molempia alettiin tutkia mutta varsinaista vikaa ei löytynyt. Lääkäri kuitenkin totesi lapsettomuuden syyksi mun ovuloimattomuuden, joten sain siihen lääkityksen ja yritys jatkui normaalisti sillä ei heti haluttu lähteä hoitoihin.
Kuukausia myöhemmin mitään ei ollut tapahtunu, joten haluttiin yrittää inseminaatiota. Mulle tehtiin yhteensä 3 inseminaatiota, tuloksetta. Viimeinen inssi tehtiin tämän vuoden alussa ja maailma romahti negatiivisen testin jälkeen. Itkin. Itkin monta päivää ja ajattelin etten tuu ikinä saamaan lapsia. Lääkäri kysyi että halutaanko lähteä jonottamaan koeputkihedelmöitykseen, mutta ei oltu siihen valmiita. Itseensä pistämistä hormoneilla päivittäin, sivuoireita, odottamista ja itse tuskainen operaatio ei jotenkin houkutellu siinä vaiheessa. Saati sitten tuon koko projektin hinta joka kauhistutti vähän liikaa.
Päätettiin että nyt loppuu yrittäminen. Hirveältä se tuntui, mutta ei vaan enää jaksanut. Jatkoin kuitenki sitä lääkitystä ja ajattelin että syön ne pillerit loppuun mitä on jälellä. Tuosta päätöksestä meni kuukausi ja aloin ihmetellä miksei menkat oo alkanu. Aattelin ihan vaan vitsillä tehä testin ku mulla yks sellanen oli kaappiin jääny. En oikeasti siinä vaiheessa ajatellu että siihen tikkuun ees vois ilmestyä kaks viivaa. Mutta niin vaan kävi. Tuijotin vaan sitä ja mua nauratti, ajattelin että "äh tää on jotenki virheellinen testi". Kävin apteekissa ja pelasin varman päälle ostaessani digitaalisen testin. Tein sen ja ruudulle pärähti hymynaama ":) raskaana 1-2 viikkoa".. Sen jälkeen vollotin aika kauan ja odotin innoissani Makea töistä että pääsen kertomaan uutisen. Muistan ikuisesti sen hetken, sen reaktion ku toinen kattoo testiä "ei voi olla!" ja hyökkää halaamaan sua silmät kosteana. En voinu sanoa mitään moneen minuuttiin.
Siitä alkoi elämäni pelottavimmat ja pisimmät viikot kun odottelin ultraan pääsyä. Olin vaan ihan varma ettei mun sisällä oikeasti oo mitään. Pääsin käymään lapsettomuuspolilla ultrassa ku viikkoja oli 6+4 ja kohdusta löytyi pienenpieni alkio jonka sydän sykki kovaa tahtia. Voitte vaan kuvitella sen helpotuksen määrän. Siinä se nyt oli, ihme jota oltiin odotettu 5 vuotta kasvoi mun sisällä.
Vielä tuon ultran jälkeenkin pelkäsin ihan hulluna että kaikki ei mee hyvin, mutta nähdessäni pienen taas viikolla 12 tajusin että olin pelänny ihan turhaan. Pienestä möhkäleestä oli kasvanu vauva, ja vaikka se oli vieläkin ihan mini niin se näytti nyt ihmiseltä. Tässä sitä ollaan nyt yli puolessavälissä raskautta ja kaikki edelleen hyvin. Ei tätä voi uskoa mitenkään todeksi kaiken tuon kokeman jälkeen. Tiiän että saadaan olla onnekkaita että edes saatiin kokea tämä ihme, sillä tiiän että on monia jotka ei ikinä tuu saamaan sitä pientä. Liian monta pariskuntaa joille jää vain tyhjä syli. Itekkin olin monessa vaiheessa hyvin varma siitä.
Haluan vaan sanoa teille että älkää ikinä olettako että kaikki ihmiset joskus saavat lapsia. Kaikki nuo kysymykset "millon teette lapsia?" voi jättää suosiolla pois sillä ikinä ei tiiä millanen tarina siellä taustalla on. Ja tuommonen oikeesti satuttaa jos on kauan yrittäny. Kovin monikaan ei halua alkaa selittämään omaa lapsettomuuttaan muille joten helppo se on vastata vaan että nooo joskus ja itkeä sitten kotona sitä kuinka ajattelemattomia ihmiset on.
Kuulostaa ehkä tyhmältä mutta ite oon nyt sitä mieltä että tämän kaiken oli tarkotus mennä näin. Ehkä me ei aiemmin oltais oltukkaan valmiita vanhemmiksi? Kuka tietää. Mutta sen ainaki tiiän että melkoinen ihme tämä pienokainen on. Ja kaiken kokemani jälkeen oon sitä mieltä että
lapsia ei tehdä, vaan niitä saadaan. ♥